OVIMIEHEN MUISTELMAT, OSA 2

Lähiökapakan ovivuorossa keväällä -99 sain taas oppia asioita vaikeimman kautta. Olin yksin vuorossa ja notkuin tuulikaapissa, kun sisään pyrki varsin hyväkuntoisen näköinen mies tiukassa t-paidassaan ja kainaloihin kiskotuissa Leviksissään. Oli vasta maaliskuu, mutta tulijalla oli jo pronssit pinnassa. Suonet pullottivat käsivarsissa ja vaalea takatukka hulmusi keväisessä tuulenvireessä. Kultakääty kaulassa ja melonit kainaloissa kruunasivat kokonaisuuden. Heti katseidemme kohdatessa miehestä tuli outo fiilis. Miksi hän mittaili minua katseellaan, virne naamallaan? Tätä tunnettako se oppi-isäni Ode tarkoitti, mietin mielessäni. ”Miten menee? Onko hyvä meininki?”, tulija kysyi rehvakkaalla äänellä. Ennen kuin ehdin vastata hänelle mitään, hän halusi kätellä ja sanoi, ”Oot tosi hyvä jätkä”, ja muut imartelut ja tsemppaukset päälle. Outo fiilikseni vain voimistui, kun mies vielä taputteli selkään ja oli olevinaan niin kaveria, vaikka en ollut tavannut häntä koskaan aiemmin. Koska en keksinyt mitään järkevää perustetta estää hänen sisäänpääsyään, otin miehen sisälle ravintolaan.

Seesteistä iltaa ehti kulua alle puoli tuntia, kun tarjoilija huutaa tiskin takaa kurkku suorana: ”Teemu! Teemu! Tule auttamaan!”. Pinkaisin paikalle parasta mahdollista vauhtia. Läheisen yliopiston teekkari retkotti kyljellään lattialla baaritiskin juurella, rillit solmussa ja hampaat kurkussa. Tiukkapaitainen blondi jätkä meuhkasi vieressä täydessä taistelukiimassa ja veteli purjehduskengillään futispotkuja teekkarin kaaliin. Käskytin häntä lopettamaan, selkä jäykkänä, seitsemän metrin turvaetäisyyttä noudattaen. Hämmästyin itsekin, kun käskytys tehosi ja potkiminen loppui.

Tilanteen rauhoituttua ohjasin mukiloitsijan tuulikaappia kohti, aikomuksenani jäädä siihen hänen kanssaan odottamaan poliisia. Suosiolla ulospäin lähtenyt blondi ei kuitenkaan pysähtynyt ovella, vaan jatkoi matkaansa ulos ravintolasta. Kävelin perässä ja yritin saada miestä pysähtymään. Varovasti yritin vähän pitää hihastakin kiinni, mutta hän riuhtaisi aina itsensä irti ja käveli tarmokkaasti poispäin. Vasta kun saavuimme vastapäisen kerrostalon pihalle, hän pysähtyi, kääntyi ympäri ja lähti tulemaan kohti nyrkit pystyssä. Arkana pyhäkoulupoikana tein paniikissa ensimmäisen tempun mitä mieleeni juolahti ja potkaisin hyökkääjää pysäytyspotkulla mahaan. Sen verran oli silloin jo tullut karateleffoja katseltua ja puhelinpylväitä potkiskeltua, että seuraavaksi läsähti city-mawa kiusaajani poskelle. Potku osui ja upposi ja pahis putosi maahan. Enemmän varmaankin säikähdyksestä, kuin potkuni miehekkäästä tuhovoimasta johtuen. Ennen kuin ehdin edes miettiä seuraavaa muuviani, nuori pantteri pomppasi pystyyn ja lähti karkuun.

Onnekseni häneltä putosi puhelin tapahtumapaikalle ja ajattelin hänen varmasti kyselevän puhelimensa perään, jolloin henkilöllisyytensäkin varmasti selviäisi. Tai ainakin puhelimesta löytyvien tietojen perusteella saataisiin tekijä kiinni. Puhelin mukanani raahustin takaisin ovelle, johon virkavalta oli juuri saapunut. Lausuntoa antaessani kaikkien ihmetykseksi tappelupukarikin pelmahti jostain paikalle. Seuraavaksi poliisit jututtivat tappelijaa, jolla oli vitsit aika vähissä. Puhuttamisen jälkeen nyrkkisankari otti taksin ja häipyi. Minä jatkoin pönöttämistä vuoroni loppuun.

Tarinan opetus: Kuten Ode ensimmäisessä vuorossani opetti, kannattaa luottaa vaistoonsa. Tai intuitioon, kuudenteen aistiin, gut feeling:iin tai millä nimellä sitä tunnetta haluaakaan kutsua. Koko tämä tapahtumaketju kaikkine jälkipeleineen olisi jäänyt tapahtumatta, jos olisin luottanut tuohon väkivaltarikollisesta (myöhemmin selvisi, että kyseisellä herralla oli varsin mittava lista väkivaltarikostuomioita) tulleeseen outoon fiilikseen ja estänyt hänen pääsynsä ravintolaan.

Mikä hänen käytöksessään sitten aiheutti tuon oudon tunteen? Asiaa pohdittuani ja hieman opiskeltuani, vastaus on ilmiselvä. Henkilön käytös oli suomalaiseen keskivertomieheen verrattuna itsekeskeistä, yli-itsevarmaa ja huomion hakuista, vaikkakin näennäisen kohteliasta. Eli tyypillistä egomaanikon käytöstä.

Henkilöstöjohtamisen ja psykologian asiantuntijat David Marcum ja Steven Smith määrittelevät egomaanikon tunnusmerkit seuraavasti:

1) Hän vertailee jatkuvasti itseään muihin, todistaakseen olevansa parempi kuin muut (Portsarin mittailu katseella).

2) Hän on jatkuvasti puolustuskannalla, eikä pysty ottamaan palautetta vastaan. Hän puolustaa asemaansa kuin puolustaisi henkeään (Opiskelija ei huomioinut häntä riittävästi baaritiskillä, joten sai turpaansa).

3) Kolmas merkki egomaanisuudesta on oman erinomaisuutensa korostaminen. Mitä enemmän hän tekee itsestään numeroa ja olettaa toisten arvostavan hänen ylivertaisuuttaan, sitä vähemmän hän saa kaipaamaansa arvostusta (Huomiota herättävän reteä esiintyminen sisään tullessa. ”Huomaavathan kaikki, että kingi saapui paikalle”).

4) Viimeinen merkki on hyväksynnän hakeminen (Portsarin kanssa kaveeraaminen).